tiistai 18. kesäkuuta 2013

About friendships part 2

Heippa!

Näin aamutuimaan ajattelin kirjoittaa taas vähän rankemmasta aiheesta.
Ystävyydestä.

Kun oltiin pieniä, jokaisella oli se yksi Best Friend Forever, BFF, bestis tms. Minullakin oli, sama bestis sen noin kuusi vuotta ala-asteella. Oltiin kuin paita ja peppu, tai niin ainakin porukat sanoivat. Leikittiin ja tehtiin tuhmia, muunmuassa poltettiin meidän mikro. Ne oli kyllä hauskoja aikoja, riidoista ja yhteentörmäyksistä huolimatta. Näin jälkeenpäin niillekin voi jo nauraa.
Pienet lapset, etenkin tytöt ovat julmia. Jos jostakin ei tykätä, se näytetään suoraan toiselle.
"Ei me sun  kanssa haluta leikkiä...." "Mitä mulkkaat siinä?" "Mee pois"
Silloin riitojen sopiminen oli helpompaa, vanhemmat ottivat toisiinsa yhteyttä ja seuraavana päivänä leikit jatkuivat.

Yläaste. Miten sitä voi edes kuvata? Omalla kohdallani yläaste oli melkein pelkkää helvettiä. Minä, joka en oikeastaan mitään tehnyt (ehkä joskus avauduin silloisista miesasioistani) jätettiin yksin. Ja se oli kirjaimelisesti yksin. Kasi ja ysiluokka olivat ne pahimmat ajat, ystäväni (tai ainakin siis luulin ja pidin heitä ystävinä) mm. laittoivat silloiselle poikaystävälleni viestin prepaid-liittymästä että olevinaan haluan jättää poikaystäväni koska hän on tylsä. Ja kun sain sen selville, he kielsivät asian vaikka näin selvästi miten he valehtelivat. Vain yksi valehteli oikein, en nimittäin uskonut hänen olleen siinä jutussa mukana. Arvatkaapas mikä pettymys se oli.
Ja jokaisen selkäänpuukotus kerran jälkeen annoin anteeksi, vaikkeivät he (paitsi yksi) pyytäneet ikinä anteeksi niitä. Luulin, että jäisin ihan yksin jos menettäisin heidät.

Tuo oli vain yksi juttu monien muiden masentavien juttujen ohella. Lähes kaikki luokkani pojat silloin haukkuivat minua mm. lahnaksi koska kuulemma näytän siltä. Pahinta oli, kun olimme lähdössä luokkaretkelle laivalle, niin pojat olivat puhuneet keskenään miten heittäävät lahnan laidan yli. Olin jättää matkan väliin. En tiedä vieläkään, tietäävätkö he että minä tiesin koko ajan noista jutuista. Minulla oli yläasteella raudat, ja sainhan siitäkin kuulla aika monesti.
Toisaalta oli hyvä olla kiusattu, panostin ainakin kouluun ja pääsin siihen opiskelupaikkaan mihinkä halusin.
Yläasteella myös opin olemaan itkemättä. En halunnut näyttää muille miltä tuntui, piti vain olla vahva.
Suuret kiitokset sen aikaiselle luokanvalvojallemme, joka silloin tällöin huomasi että minulla ei mene kaikki ihan hyvin. Ja suuret kiitokset niille kavereille, jotka olivat edes jotenkin läsnä eivätkä puukottaneet kokoaikaa selkään.
Ja oli yläasteella myös niitä hyviä ja hauskoja hetkiä, ja ne ovat usein päällimmäisenä mielessä :)

Lukio, elämäni pelastus. Olin aika epävarma mennessäni lukioon, minua pelotti ihan jumalattomasti se että jäisin taas yksin. Mutta onnekseni meillä Lyseossa on niin huippu yhteishenki, etten koskaan ole tuntenut itseäni arvottomaksi koulussa. Tutustuin nopeasti uusiin ihmisiin ja koulun ulkopuolella entinen "vihamies" alkoi tuntumaan ystävältä. Nykyään tämä ihana nainen on yksi parhaimmista ystävistäni, ja niitä harvoja johon voin luottaa 100%. ♥
Lukiossa uudelleentutustuin myös entiseen eskarikaveriin kunnolla. Oltiin tottakai nähty aina silloin tällöin, mutta lukiossa ystävyys pelmahti uudelle asteelle. Ihanaa!

Mielestäni ystävyydessä toimitaan kuin avioliitossa, rakastaa toista niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Minulle ei ikinä  tulisi mieleen rueta välttelemään ketään ystävistäni, syrjimään, haukkumaan tai levittämään paskaa toisesta selän takana vain sen takia että toinen on nyt tänään minusta ärsyttävä. Tällainen toiminta minusta on erittäinhyvin lapsellista, olkoot mut mitä mieltä tahansa. Jos et ole valmis menemään päin naamaa toiselle sanomaan mikä on, ja ryhdyt välttelemään, et vastaa toisen puheluihin, et puhu kun toinen kysyy jotain ja alat kääntämään ihmisiä häntä vastaan kertomalla toisen asioita ja viljelemään kyllä se on tosi ärsyttävä ihminen juttua, kannattaa miettiä oletko sen toisen ystävyyden arvoinen. Toinen kuitenkin on voinut kuunnella itkuasi, tarjoutunut auttamaan miesasioissa ja ollut sinulle mukava ihminen. Asiat pitäisi selvittää puhumalla eikä aloittaa heti "jääseinä efektiä". Tällaisiakin tulee valitettavasti vastaan, yllättävän useinkin. Eikä vain omasta lähipiiristä, vaan monilta kavereilta olen kuullut miten joku oli vain päättänyt että jättää kaverinsa koska ei kiinnosta just nyt olla sen kanssa. Ottakaa ihmiset opiksi, kohtahan tässä pitäisi alkaa olemaan aikuinen!

Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi. Tee toiselle mitä haluaisit hänen tekevän itsellesi; äläkä tee toiselle mitä et toivoisi tehtävän itsellesi.

 photo friends4evoumlh_zps1fae98a9.jpg

Onneksi minulla on tällä hetkellä maailman ihanimmat ystävät, eikä minun tarvitse huolehtia draamakuningattarista tai selkäänpuukottamisen vaarasta. Saan olla ystävieni kanssa oma itseni ja minulle ei tuota vaikeuksia herätä aikaiseen aamulla viemään ystävääni töihin kun hänellä ei ole muta kyytiä. Minä jaksan kuunnella toisen murheita, koska myös minua kuunnellaan. Haluan auttaa ja tukea rakkaimpiani kaikessa, myös niissä joiden kannalla en välttämättä ihan kokonaan itse ole. Odotan myös ystäviltäni samanalaista käytöstä minua kohtaan, ja se on nykyään aika itsestäänselvyys. 
Annan myös liian helposti anteeksi mutta yritän olla jatkossa tiukempi kuin nuorempana, mutta onneksi sitä ei tarvitse ajatella useasti :)

Kiitos ihanat, olette rakkaat♥

~Taru

ps. Toivottavasti kukaan ei loukkaantunut tästä, en tarkoittanut loukata vain antaa oman mielipiteeni kuulua tällaisista asioista! En ole paljastanut nimiä, enkä tule paljastamaan.

2 kommenttia:

  1. Tosi kiva postaus!:) pystyn aika paljo samaistumaan ja siks tää kosketti:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Pelkäsin jo että tämä oli kauhea, mutta ihanaa että sinä ymmärsit pointtini :)

      Poista