maanantai 28. marraskuuta 2016

Oma tila, oma rauha.

"Miten sä jaksat asua porukoillasi?"
Tuota kysymystä kuulen nykyään aika usein. Muutin marraskuun alussa väliaikaisesti takaisin vanhempieni luokse. Ratkaisu oli oikea tähän elämäntilanteeseen, jossa en ole varma, mihin suuntaan jatkan opiskeluiden jälkeen. Ratkaisu oli myös taloudellisesti ja osin myös henkisesti hyvä ratkaisu, sillä nyt kotihommat jakaantuvat neljän hengen kesken. Huonekalut minulta olisi löytynyt vaikka kaksioon, mutta esimerkiksi pyykinpesukonetta en omista ja tiskaamista käsin en voi pahemmin sietää. Ei minulla ole sellaiseen kunnolla edes aikaakaan. Muuttaminen yksiöön, sen ihanan kolmion jälkeen, olisi siis ollut varmasti yhtä suuri shokki kuin tämä nykyinen ratkaisu.

Hyvien asioiden rinnalla tulevat nämä muutamat yhteiselon miinukset.
Vaikka olenkin sosiaalinen ja viihdyn ihmisten seurassa paremmin kuin yksin, tarvitsen silti välillä aikaa ihan itselleni. Silloin en halua kuulla, kuinka muiden päivät menivät töissä tai koulussa. Silloin minua ei huvita kuulla, mitä mausteita illalla tarjottavaan ruokaan laitetaan, miksi jotain pahvilaatikkoani on siirretty muutama metri, missä verkkokaupassa on parhaimmat alet enkä halua vastata kysymyksiin mitä tein viikonloppuna, mitä teen huomenna tai missä olen ensi viikolla. Välillä tarvitsen ympärilleni kuplan, jonka sisällä olen vain minä.

Oma aika

Kuplassani on ihanan hiljaista.
Raskaan viikon päätteeksi en halua kuulla mitään muuta kuin niitä asioita, joita haluan kuulla. Vietän vapaa-aikaani paljon kavereideni luona leffoja katsellen, sillä silloin minun ei tarvitse olla sosiaalinen enkä loukkaa ketään olemalla hiljaa.
Hiljaisuus ei todellakaan ole yliarvostettua, vaikka joskus harvoin pahimpina Duracellpupupäivinä, se voi tuntua jopa ahdistavalta. Kesällä opin nauttimaan omasta ajastani ja tilastani, mutta nyt etenkin oma tila on menetetty - omasta tahdosta. Onneksi tilanne on kuitenkin väliaikainen, ja pääsen vielä joskus nauttimaan yksinelosta enemmän kuin tarpeeksi ja varmasti kyllästymiseen saakka.

Miten siis jaksan?
Hyvin.
Kommunikointi uusissa tilanteissa on hyvin tärkeää, koska sillä tavoin välttää turhat riidat ja väärinymmärrykset. Kerroin vanhemmilleni jo alussa, että tulen tarvitsemaan omaa tilaa ja välillä en jaksa vaihtaa koulupäivän jälkeen sen enempää kuulumisia. Olen kuitenkin jo tavallaan aikuinen, minulla on oma elämä ja olen tottunut toimimaan näiden parin vuoden aikana omalla tavallani. Kun taloudessa on kolme aikuista ja yksi teini-ikäinen tyttö, on yhden asian tekemiselle ainakin neljä erilaista tapaa. Koska meidänkin perheessä ollaan jo totuttu tekemään jokainen asiat omalla tavallaan, voivat tavat johtaa väistämättä yhteentörmäyksiin. Tähän voi valmistautua vain tiedottamalla omista toimintatavoistaan muille, kuten itsekin tein oman tilan ja ajan tarpeen kohdalla. Vältyimme näin tilanteelta, jossa perhe olisi kokenut minun käytökseni loukkaavana tai töykeänä. Se ei nimittäin ole tarkoitus, tarvitsen vain omaa tilaa ja omaa rauhaa.


Miten te koette oman rauhan merkityksen?
Onko täällä muita, jotka ovat paluumuuttaneet vanhemmilleen hetkeksi?

perjantai 18. marraskuuta 2016

Uusi suosikkiyhdistelmä: Neule + kauluspaita

Tämä postaus jäi "vähän" puolitiehen syksyn aikana.
Otsikkoa ei onneksi tarvitse ryhtyä muuttamaan, sillä tämä kyseinen yhdistelmä kuuluu edelleen lempparilistalleni. Taas jälleen kerran tulen jälkijunassa, kun vasta nyt syksyllä havahduin neuleen ja kauluspaidan muodostamaan, ajattoman tyylikkääseen, komboon. Aiemmin ajattelin tämän olevan epämukava yhdistelmä, mutta olin väärässä.

jouDSC_0410
Knit - Lindex / Blouse - H&M / Jeans - Dr. Denim / Heels - DinSko / Handbag - Longchamp / Watch - Leijona
jouDSC_0480 jouDSC_0507

Olen vilukissa ja minulla on aina kylmä.
Silloin kun kavereillani on hiki, minä palelen. Tarvitsen paljon lämmintä, sillä kylmyys alkaa kolottamaan lihaksia todella herkästi. Tämä kombo on tyylikkyydensä lisäksi myös todella lämmin ja itse lisään lämpöä tarvittaessa vielä alustopilla. Neuleen paksuudella pystyy myös helposti säätelemään lämmittävyyttä. Niille, joilla on aina kuuma, löytyy kaupoista myös valmiita "yhdistelmäpaitoja", joissa neuleen alta ja kauluksesta pilkottaa olevinaan kauluspaita.

Tämän asun paras puoli on sen monipuolisuus.
Tällä asulla voin käydä koulussa, kahvilla, treffeillä ja sukuloimassa. Asu sopii myös kauppareissulle ja miksei after workeillekin. Jälleen kerran huomaan pukeutuvani ennen kaikkea mukavasti ja ajattoman tyylikkäästi. Voin allekirjoittaa monipuolisten ja käytännöllisten (ja mukavien) vaatteiden puolesta ihan koko sydämellä.

jouDSC_0513

Nilkkurit kuuluvat myös vaatekaappini kulmakiviin.
R-A-K-A-S-T-A-N noita mustia tolppakorollisia nilkkureita, mutta ihan jokaisena arkipäivänä en noilla juokse. Oikeastaan voisin sanoa noiden olevan minun viikonloppukenkäni ja arkeen minulla on sitten hieman matalammat mokkanahkaiset mustat nilkkurit. Autolla ajaessa korolliset nilkkurit jäävät kyllä takapenkille, käytän ajokenkinä pinkkejä Reinoja. Yhtenä päivänä puoliksi unohdin ne jalkaan yhdeksi tunniksi koulussa ja sain muuten kuulla siitä. Hyvän huumorin siivittämänä, tottakai!

jouDSC_0506
Kuvat: Viivi

Minä ryhdyn nyt nauttimaan ansaitusta viikonlopusta!
Alkuperäisenä tarkoituksena oli suunnata Ouluun, mutta kaverin työkuviot sekoittivat ne suunnitelmat. En tosin valita, nyt saan rentoutua kotona ihan rauhassa. Tällä viikolla on ollut sen verran menoa ja meininkiä, että rentoutuminen tulee enemmän kuin tarpeeseen. Käytännössä olen käynyt kotona vain nukkumassa, porukatkin tapasin äsken ensimmäistä kertaa tiistain jälkeen. Ja huomio, minä asun porukoilla.

Ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua kaikille ♥

maanantai 7. marraskuuta 2016

Lääkerumba vei voimat

Kuten varmaan jo moni tietääkin,
sairastan narkolepsia-katapleksiaa.
En ole asiasta blogissa paljoa puhunut, koska en ole ajatellut sen olevan jakamisen arvoinen asia. Nyt kuitenkin on hetki, jolloin haluan avata teille vähän fiiliksiäni. Vain fiiliksiä, syväanalyysiä itse narkolepsiasta en ryhdy kirjoittelemaan. Oireet voivat kaikki googlata tai voin vastailla kysymyksiin, jos niitä herää, myöhemmin.

Narkolepsia on ollut osa elämääni sikainfluenssa rokotteesta lähtien. Minulla meni viitisen vuotta, ennen kun sain diagnoosin. On aika tavallista, että narkolepsiaa ei olla tajuttu epäillä, vaan oireet on laitettu stressin tai masennuksen piikkiin. Niin kävi minullakin. 

Oli todella helpottavaa saada vuoden 2015 alussa diagnoosi. Silloin ajattelin, että jes kyllähän tämä tästä alkaa vielä kulkemaan paremmin. En silloin vielä tiennyt, millainen rumba oli vasta edessä. Sain kesällä ensimmäiset lääkkeet, joita söin huhtikuuhun saakka. Muistan, kuinka siistiä oli pysyä hereillä tunneilla - ensimmäistä kertaa vuosiin! Pikkuhiljaa annostusta jouduttiin nostamaan, kunnes lääke piti lopettaa kokonaan.


Kaikissa lääkkeissä on mahdollisia sivuvaikutuksia. 
Minun lääkkeissäni ne ovat yleisiä ja enimmäkseen psyykkisiä kuin fyysisiä. 
Ensimmäiset lääkkeet pistivät pääni kokopäiväisesti sekaisin. Narkolepsiaan liittyvät unihalvaukset ja yölliset hallusinaatiot muuttuivat entistä ahdistavammiksi, menetin hermoni alle sekunnissa jos niikseen oli, sain paniikkikohtauksia koulussa, kotona ja julkisilla paikoilla. Pelkäsin kuollakseni, ahdistus puristi kroppaani ja samalla häpesin sitä millainen olin. Vihasin sitä, millaiseksi lääkkeet minut muuttivat pikkuhiljaa. Olisi pitänyt vaihtaa lääkkeet jo aiemmin, mutta onneksi toukokuussa sain itseäni niskasta ja soitin neurologille. 

_A070319800
Kuva: Bella Photo

Lääkkeen vaihduttua jo heti seuraava päivä oli parempi. 
Seuraavaa viikko oli vielä parempi. Sain tehtyä niin paljon päivässä ja mikä parasta: ahdistus oli poissa. Minä oikein yritin menettää hermoni pikkuasioista, joista kilahdin edellisellä lääkkeellä sekunnissa. Hermot kestivät ja olo oli positiivinen. Olin iloinen, hurmaava, huoleton. Tottakai välillä stressasi, mutta sen kesti. Pursusin elämäniloa ja en stressannut enää turhista. 
Kunnes... Huomasin, että hitto tukka, ripset ja kulmakarvat on ohentuneet.

Lääkkeet vaihdettiin taas.
Olin aika optimistinen ennen lääkkeiden vaihtoa, koska kesän lääkkeestä jäi niin positiivinen mielikuva. Ajattelin, että kaikki selviää kun nappulat vaihtaa. Olo ei muuttuisi mihinkään ja tukka alkaisi taas kasvaa. Töissäkin naureskelin, että kun lääkkeet vaihtuu niin muistaavat juottaa minulle kahvia jos väsähdän nopeammin. Helppoahan se olisi niin ollut, mutta jälleen kerran sivuvaikutukset päättivät potkia Matilaista ja muistuttaa, ettei kaikki aina nyt ihan niin helppoa olekaan.

Ensimmäisenä päivänä uuden lääkkeen kanssa olin menossa töihin.
Aamulääkkeen kanssa kaikki oli ihan okei, mutta päivälääke potki niin pahasti, että sain paniikkikohtauksen töissä tiskin takana. Sen jälkeen itkin ja nauroin yhtäaikaa toimistossa. En pystynyt keskittymään mihinkään, en osannut olla ja olo oli tosi outo. Kädet vispasivat ja leposyke oli korkealla. Eihän tuollaisessa tilassa työnteosta tule mitään, joten isin kyydillä lähdin puolessa tunnissa päivystykseen. Eihän ne sielläkään mitään voineet tehdä, sanoivat vaan että totuttele ja juttele neurologin kanssa. Juttelin, mutta koskaan en saanut kunnollista vastausta, mitä tapahtuu seuraavaksi. Jäin syyskuun lopussa sairaslomalle, jonka jälkeen en ole töihin palannut. Enkä palaa.

Kävin viime maanantaina juttelemassa psykiatrille, 
mikä oli loppujen lopuksi kaikinpuolin hyvä juttu. 
Aluksi olin sitä mieltä, ettei minulle siitä ole mitään muuta hyötyä kuin arvio seuraavien lääkkeiden sopivuudesta, mutta olin väärässä. Juttelu teki todella hyvää, sillä olin henkisesti todella loppu ja väsynyt lääkerumbaan. Kärsin huonojen lääkkeiden sivuvaikutuksista yli kuukauden, joka päivä. Sivuoireet kyllä helpottivat hieman katastrofaalisesta perjantaista, mutta eivät poistuneet kokonaan. Päivän jaksaminen meni vuoristoratana ja illalla olin kuolemanväsynyt. Neljän tunnin asioiden hoito tuntui pitkältä työpäivältä. Ihmissuhteet kärsivät taas, olin itkuinen, ahdisti hirveästi ja muutenkin stressinsietokyky oli alhainen. Ahdistusta inhoan eniten, koska se tekee minusta (nätisti sanottuna) vainoharhaisen hirviön. Vähemmästäkin ihminen masentuu. Onneksi suunta on taas ylöspäin!

Tiistaista lähtien jatkoin syömään samoja lääkkeitä kuin kesälläkin.
Hassua, että psykiatri vaihtoi lääkkeet puolen tunnin juttelun jälkeen kesän lääkkeisiin, mitä neurologi ei tehny lainkaan. Ilmeisesti hän tajusi kerralla, ettei edelliset lääkkeet auttaneet vaan tekivät elämästä vieläkin vaikeampaa. Näillä kesän lääkkeillä olo on taas hyvä, ei liian virkeä eikä pää ole sekaisin. Tältä tuntuu varmaan olla melkein normaali, vaikka päiväunet joudun silti ottamaan. 

Minusta tuntuu taas minulta.
Minua ei ahdista. 
Olen taas hurmaavan huoleton, 
elämäniloinen, 
Kesä-Taru!

Jos hiukseni lähtisivät kokonaan, niin antaa mennä.
Tämä lääkerumba on opettanut paljon ja näen asiat aika erilaisessa perspektiivissä kuin ennen. Hiuksia seurataan nyt, mutta en usko että ne kokonaan irtoavat tai ohenevat olemattomiin. Täytyy vain pitää tukasta erityisen hyvää huolta ja käyttää hiuksia vahvistavia aineita.
Olen mieluummin ohuttukkainen ja jaksan, kuin omistan paksut hiukset ja sekaisin olevan pään. 
Rakastan omaa oikeaa luonnettani enemmän kuin tukkaani.


Palaillaan taas - ikävä on ollut blogihommia!